Otsikon mukaisesti tämän päivän pohdinta liittyy rakkauteen.
Se on oikeastaan suuri illutsiooni ja mysteeri.
Aluksihan sitä hullaantuu, rakastumisen tunne on joka solussa. Intohimo on päällä koko ajan. Rakkauden kohde on mielessä kaiken aikaa. Se tunne on ihana. Joskus sitä kaipaa, ajattelee, että olisi ihana kokea se hullutus vielä. Moni tietysti ei voikaan vastustaa kiusausta ja hullaantuu ja ihastuu ja seikkailee. Niin vaan elämässä saattaa käydä. Ei voi vastustaa. Ymmärrän.
Kuluu vuosi ja toinen. Arkipäivä astuu kynnyksen yli. Tehdään yhteistä velkaa ja lapsia. Keitetään pottuja, ruskeaa kastiketta. Joskus jälkiruokajäätelöä herkuksi. Huomataan toisessa niitä piirteitä, joita ei hulluuksissaan intohimossa ole ajatellut olevankaan. Joku saatta piereskellä ja laittaa vaatteensa ihan väärään paikkaan. Saattaapa joku harrastaakin kaiken aikaa. Toinen väsyy tekemään kaikki kotihommat ja voi livahtaa siinä mieleen, että sama kai se ois tehdä sitten nämä hommat yksin, mitä tässä tuota toista passaa. Senkin ymmärrän.
Elämä nakkelee. Välillä ollaan läheisiä ja välillä kaukaisia. Rakkauden tunne voi piiloutua sydämen sokkeloihin, eikä sitä ehkä sieltä muista kaivella esille. Antaa sen olla siellä ja luulee, ettei sitä enää ole olemassakaan. Se on se kumituh! Arjen rähinät ja väsymys peittää rakkautta tehokkaasti. Ihan niinkuin patina kuparia.
Tulee aika jolloin jäädään taas kaksin ja ollaan kovan paikan edessä. Pitää kysyä itseltään, tunnenko minä tuon ihmisen, joka tässä talossa asuu ja vieressäni nukkuu vai onko outo, olenko itse outo? Peilin edessä pitää seisoa monta kertaa. Onko meillä halua löytää toisemme uudestaan, hullaantua, rakastua uudestaan. Huomata toisessa ne mukavat ja ihanat asiat, joihin silloin joskus rakastui. Vai onko välillä liikaa pestyä pyykkiä, velkakirjoja, haalistuneita seiniä, niin ettei enää mitään hyvää näe eikä koe? Onko väsynyt yhdessäoloon ja toiseen. Ymmärrän.
Jokaisessa vaiheessa on helppo lähteä omille teilleen ja ajatella, että siellä se ihanuus taas odottaa ja odottaahan se. Mutta siellä on muutaman vuoden päästä se sama arki edessä.
Tutkija on tutkinut, ettei ennen ihmiset voineet ollakaan niin kauan naimisissa kuin nykyään. 1800- luvulla ihmiseten elinikä oli alhaisempi. Kuuskymppiset miehet olivat harvinaisuus. Naiset elivät joskus vähän kauemmin. Niinkö se onkin. Pitkäikäiseksi eläminen saattaa avioliitot uusien haasteiden eteen.
No, eipä. Ja höpsis. Tutkijat ovat myös tutkineet avioliittoja ja sama kaava siellä toistuu, pariskunnasta riippumatta. Eikö olekin metkaa?
Olisi sääli jättää kesken hyvin alkanutta taivalta. Haluan olla utelias: mitä tässä onkaan vielä edessä. Onko vielä jotakin hurmaavaa ja ihanaa tulossa? Voisiko tuo toinenkin haluta vielä samaa ja olla yhtä utelias?Kannattaisiko vielä katsoa, ettei sitten kaduta? Raaputtaa se patina rakkauden päältä, miettiä toista ihmistä ja nähdä vaivaa. Rakastaa niin, että korvissa soi ja hiuksissa kihelmöi.
On se siellä, on se.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti