Ei nukuttanut sänkyyn mennessä eilen iltayöstä. Päässä pörisivät liian monet ajatukset. Lapsi, viimeinen, kuopus lähti maailmalle ja monta ajatusta lähti kotoa avittamaan taivalta aikuisuuteen. Itketti välillä. Se on äidin ja isän osa. Vaikka toisaalta olisin kyllä haarakepillä työntänyt maailmalle, jos ei olisi itse älynnyt lähteä. Lehdessäkin luki, että yhä suurempi joukko kolmikymppisiä aikuisia asuu vanhempiensa nurkissa. Vanhempien olisi silloin syytä mennä peilin eteen ja kysyä itseltään, eikö itsenäistäminen oikein onnistunut.
Vieressä makaavaa ystävää, aviomiestä mietin myös. Olemme olleet kovasti jo yli kaksikymmentä vuotta saman peiton alla. Ja aina yllättää. Sekin itketti vähän. Miten tarjota itsestään sitä hyvää ja rakastavaa ihmistä kumppaniksi toiselle kaikissa vaiheissa; hyvissä ja huonoissa hetkissä. Tunnemme toisemme ja osaamme lukea toisiamme melko sujuvasti. Emme onneksi vielä muistuta toisiamme, vaikka muutama partakarva eksyy omaan leukaan aina joskus.
Pienet eleet, katse, puhe, yhteinen pyrkimys, sama suunta. Niillä eletään. Ne ovat yhdessäolon valuuttaa.
-
1 kommentti:
Lukiessa alkoi kurkkua kuristaa.. nämä hetket on lähellä, mutta onneksi vielä niin kaukana.
"Tippa silmässä " myötäelän teidän tuntemuksia.ikkivi
Lähetä kommentti