SAARNAA RAKKAUDESTA JA VASTUUNKANTAMISESTA

Tänään jouduin omituisen tilanteen eteen töissä. Nuoripari, kaksi viisitoistakesäisiä kävelivät käsi kädessä työhuoneeseeni ja poika alkoi puhumaan... me ollaan nyt sovittu nää välimme, niin voisko sitä koulun vaihtamista perua... 
En käy tässä enempää selittämään sitä kuin, että nuoret olivat muuttaneet yhteen vanhempien suostumuksella ja nuorimies oli tullut rakkautensa perässä uudelle paikkakunnalle. Riitaa oli siis tullut ja kengänkärjet oli laitettu eri suuntiin ja mietittiin eroa. Ihan kuin aikuiset nykyään. Helposti ja vastuuta pahemmin miettimättä. Kun ei tulla toimeen niin ei sitte. En leiki enää sinun kanssa. Kaikessa lapset ja nuoret ovat kovia mallioppimaan.  
Olin lopen kyllästynyt huopaamiseen ja soutamiseen ja tiukalla äänellä pidin pikaisen parisuhdekurssin, jonka nuoret toivottavasti muistavat koko ikänsä. Rakkaudesta puhuin kaikkea muuta kuin lempeästi. Vastuusta ja sen kantamisesta. Siitä, että kun sitoutuu johonkin niin siitä ei livetä ensimmäiseen kompastumiseen ja kivikkoon. Yli pitää mennä että heilahtaa. Kovasti pauhaten sanoin, että päätöksiin pitää sitoutua ja yrittää ratkaista ongelmat niiden selvittämättä jättämisen sijaan.
Myöhemmin tietysti nauratti. Olkoot ja eläkööt. En minä niiden äiti ole. Kantakoon vastuun tässä tapauksessa ihan oikeat vanhemmat. Vaihteeksi. Työnkuva laajeni kuitenkin.


Illalla lähdin uimaan ja altaan pohjassa sukeltaessa mietin tapahtumaa uudestaan. Muistin niin moneen kertaan kalutut Paavalin sanat:
...vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielellä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti.
Ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.... 

Jotenkin näin se poikamies Paavali kirjoitteli korinttolaisille. Viksu mies. Oli varmasti kokenut rakkauden tai sen puutteen. Ehkäpä molemmat.
Kaikenlaista sitä altaassa tuleekin ajatelleeksi. Kumma!