Saimme suru-uutisen. Läheinen oli nukkuessaan kuollut. Vanha mies, yli kahdeksankymmenen, sodan käynyt, monet nähnyt mies. Evakko, perheen isä, tuki ja turva.
Lähetin surukukkaset. Kauneus on surun hetkellä joskus lohduttavaa, niin kuin taidekin. Kauhavan nuoret selviytyneet saivat lohdutusta taiteesta. Tehden sitä, nähden sitä. Tunsin, että jotain pitää tehdä nytkin, heti.
Aamulla luin Tina Lundálin kirjan Ensimmäinen kesä. Sekin kertoi kuoleman jälkeisestä elämästä. Jäljelle jääneen, jääneiden elämästä. Leskeydestä, ikävästä, raivosta, yksinäisyydestä ja ihmisen läheisyyden kaipuusta.
Pitkään, kestäväksi tarkoitettuun suhteeseen alkaessaan, naimisiin mennessä, yhteen muutettaessa ei tule ajatelleksi kestettäväksi tulevan sen, että toinen kuolee. Että toisesta on luovuttava. Hoidettava hautaan, erottava iäksi.
Joku oli läheisemme leskeä lohduttanut...tehän saitte 62 yhteistä vuotta. Ei se lohduta. Niitä vuosia haluaa jatkaa, ettei loppua tule koskaan. Aika menee niin nopeasti, oli leski vastannut, liian nopeasti.
Perunoita keittäessäni ajattelin leskeä, kuinka hän keittää perunoita ja huomaakin keittävänsä saman määrän kuin ennenkin, mutta syöjiä ei olekaan kuin yksi. Nukkumaan mennessä, parin vuoteeseen, yksin. Jokaisessa käänteessä törmää muuttuneeseen. Joutuu silmikkäin surun kanssa.
Jotakin on muuttunut. Peruuttamattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti